Yhteenvetoa

Day 91.

Kyllä se nyt vaan on niin, että kaikki loppuu aikanaan, myös tämä reissu. Vasta muistaakseni panikoin kotona tänne lähtemistä ja nyt edessä olisi lento Pariisin kautta takaisin sinne Suomeen. Jännä fiilis, jopa vähän haikea jättää Mauritius. Kunnes taas muistan mitä kaikkea Suomessa on.. :D Ei kyllä se nyt vaan on niin, että AIVAN HEMMETIN HIENOO TULLA SINNE TAKAISIN.

Yhteen lauseeseen jos pitää tämä reissu tiivistää niin tää mesta on mainio lomakohde, mutta asumaan tänne en enää lähde. Vaikka tähän kulttuurishokkiin sun muuhun yrittikin varautua kun Suomesta lähti, niin silti se kyllä iski aika pahasti. Tämän paikan kulttuuri on vaan täysin erilainen kuin Suomessa ja vaikka siihen kolmessa kuukaudessa tottuikin, en silti haluaisi tänne jäädä. Uskonto, liikenne, infrastruktuuri yleisesti, terveydenhuolto, ruoka, koulutus, posti, ”jalkakäytävät”, aikataulut, tietoliikenneyhteydet, valtion ”pienikokoisuus”, roskaaminen ja torakat (!!!)… tätä listaa voisi jatkaa aika pitkälle. Moni asia täällä on vielä kehityksestä jäljessä verrattuna länsimaihin. Minä nostan hattua heille, jotka haluavat muuttaa pysyvästi samankaltaiseen maahan kuin tämä tai jonnekin, missä olosuhteet ovat vieläkin huonommat. Tämä on ollut todella hieno elämänkokemus enkä vaihtaisi tätä mihinkään, mutta kaukana tämä on siitä haavekuvasta minkä googlen kuvahausta saa (itselläni ei kyllä sellaisia niin paljoa ollut, matkaseurasta en ole ihan niin varma). Toki elämä täällä on aivan eri luokkaa sitten, jos menet asustemaan 5 tähden luksushotelliin missä tuodaan kaikki eteen sormia napsauttamalla.

Nyt jos pitäisi tänne tulla uudelleen, tehtäisiin varmasti monta asiaa eri lailla kuin tehtiin Villen kanssa. Toisaalta on sekin fakta, ettei mitenkään voitu tietää esimerkiksi sitä, että lähin kunnon ruokakauppa on 13 kilometrin päässä ja sinne pääsee vain bussilla, jotka kulkevat miten sattuu. Montaakin asiaa on täällä tullut kirottua moneen kertaan ja ollaan laskettua päiviä tähän hetkeen. Silti olen iloinen, että tuli lähdettyä ja koettua tämä. Paluu normaaliin suomalaiseen elämään tuntuu ihan lastenleikiltä (jos ei nyt sitä opparia lasketa..). Jos näette tällä viikolla Joensuun Prismassa punatakkisen nuorehkon naisen sinkoilemassa eestaas nii se on meikä se :D Ainakin viikko menee senkin tajuamiseen, että saa taas syödä miten huvittaa. Siis mä en ikinä olis uskonu, että sanon näin mutta mulla on ikävä jopa MAITORAHKAA, puhumattakaan ruisleivästä, kylmäsavulohesta, suomalaisesta maidosta, suklaasta, irtokarkeista, salaatista, tomaatista jajajaja iiiiiik JEEE IHAN JUST NIITÄ SAAA! Ja P.S. suomalainen ruoka ei kyllä ole loppujen lopuksi edes kallista, kun vertaa esimerkiksi siihen laatuun ja tuoreuteen mitä sillä saa.

Tämän lisäksi mulla on ikävä ihan jo sitäkin, että jalkakäytävällä on tilaa kävellä omaan tahtiin. Ja siis kraanavesi, ei tarvii yhtäkää 6 x 1,5 l:n vesipullopakkausta kanniskella kotiin. Ja ah sitä tunnetta, kun pääsee pyörällä hurauttamaan koululle tai keskustaan. Ikävä on jo myös opiskelijaelämää, mun haalarit kaipaa kipeästi ulkoilutusta! Ja kohta voi myös kuunnella rajattomalla ja nopealla netillä spotifysta tai youtubesta mitä lystää tai kuunnella autossa radiota. Ensimmäisenä menee kyllä kuunteluun kaikki uusimmat tanssijumputukset ja Nightwishin ja Kamelotin uusimmat julkaisut.

Sitten pakko hehkuttaa myös sitä, että vaikka tämä ilmasto (joka päivä +30 tai yli) on tehnyt tosi hyvää mun iholle, niin TREENAAMINEN on kyllä aevan pyllystä. Tehoja ei löydy salille sitten millään ja lenkillä tuntuu siltä, etten ole ikinä juossut yhtäkään kilometriä. Hikoilet kuin pieni sika vaikka makoilet rannalla, puhumattakaan sitten siitä kun eräs kaunis päivä tein kuntopyörällä astetta kovemman treenin. Puolen tunnin jälkeenkin puski vielä jälkihikeä aivan törkeesti. Ei taida olla tämä ilmasto ihan suomalaisten geeneille tehty, vaikka tykkäänkin Suomen kesästä, ei terve… Into piukeena odottelen jo Suomen kevätkelejä ja sitä, että pääsen metsään juoksentelemaan.

Sitten muutama sana harjoittelusta ja fysioterapiasta yleensä (sitä varten tänne sentään lähdettiin). Sekin taisi olla vähän shokki aluksi, eipä ne asiat täällä senkään kohdalla toteudu ihan niin kuin Suomessa. Työajat olivat välillä mitä sattuu, tosin eivät ne bussitkaan välillä kulkeneet niin kuin piti. Fysioterapia täällä pohjautuu enemmän kokemukseen kuin tieteelliseen näyttöön. Syitä tähän on varmasti monia, yhtenä ehkäpä se, että fysioterapeutteja on maassa väkilukuun verrattuna todella vähän. Tule (tuki- ja liikuntaelin)- ongelmat eivät ole vielä rantautuneet tänne, ainakaan siinä määrin mitä Suomessa. Osalla paikallisista on vielä suhteellisen raskas fyysinen työ, jolloin ainakaan toimistotyöläisen perinteisiä NHS- ongelmia ei pääse syntymään. Ongelmaksi täällä tulee muodostumaan vielä suurilta osin ihmisen ruokailutottumukset sekä ruokakulttuuri. Tilastojen valossa Mauritiuksen pahimmat elintapasairaudet ovatkin sydän- ja verisuonitauteja, esimerkiksi diabetes sekä korkea kolesteroli ovat täällä yleistä. Kadulla näkee paljonkin joko liian laihoja tai liikaa syöneitä ihmisiä. Liikuntaa harrastetaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja lihaskunto on suurimmalla osalla aika pielessä. Kuten myös tekniikat, pahaa teki välillä katsoa joidenkin maastavetoa tai kyykkyä, joka yltää hädin tuskin 30 asteeseen.

Neurologiset sairaudet ovat täällä yleisempiä kuin Suomessa. Lapsilla tavataan yleisimmin CP:ta tai Downin syndroomaa, aikuisilla puolestaan aivohalvausta. MS- tautia täällä ei ole lainkaan, myös ALS on todella harvinainen. Ohjaajamme on töissä kahdella eri koululla, jossa on kehitysvammaisia lapsia, joten lasten neurologia tuli ainakin niin tutuksi kuin se voi täällä tulla. Harmittaa kovasti osan näiden lasten puolesta, sillä valtio täällä ei kauheammin tue kehitysvammaisten lasten koulutusta saati fysioterapiaa.

Koulut ovat erillään ns. ”normaaleista” lapsista ja luokista ja fysioterapiaa annetaan lähinnä kouluilla. Kouluilla on omat sponsorinsa, jotka rahoittavat koulun toimintaa. Ilman heitä nämä koulut eivät toimisi ollenkaan ja käytännössä se tarkoittaisi sitä, että kehitysvammaisen lapsen elämä ei olisi luultavimmin minkäänarvoista. Osa vanhemmista ei välitä tippaakaan lapsensa kehityksestä eivätkä kuuntele ammattilaisten ohjeita. Lääkärin yhteistyö on sitä luokkaa, että diagnoosiksi kirjataan eri sairaus, mitä oireet näyttävät. En tiedä onko kehitysvammainen lapsi täällä hieman tabu ja häpeän aihe, sillä ei heitä ainakaan katukuvassa näy lainkaan. Ohjaajamme sanoikin, että suurin ongelma on täällä valtion lisäksi ihmisen asenteet vammaisuutta kohtaan. Kehitysvammaisen lapsen toimintakyvyn tukeminen on Suomessa vanhempien, lääkärin, fysioterapeutin, toimintaterapeutin sekä mahdollisesti kolmannen sektorin järjestön ja muiden terveydenhuoltoalan ammattilaisten moninainen summa ja prosessi, jota kautta lasta tuetaan mahdollisimman hyvälaatuiseen elämään, alkaen vauvaiästä jatkuen aina kuolemaan saakka. Voi kun toivoisin, että niin olisi täälläkin, moni lapsi kävelisi ja heillä olisi ainakin pyörätuolien kumeissa ilmaa. Lohduttaa kuitenkin se fakta, että he eivät itse tiedä paremmasta. Ja silti monesti sai nauraa ja leikkiä lasten kanssa, jotka olivat (ja toivottavasti ovat jatkossakin) hymyssä suin, vetivät mua hiuksista ja veivät minut kesken terapiatuokion omaan luokkaansa katsomaan, kuinka hienosti he olivat jotain tänään tehneet. Yhtenä parhaimmista kokemuksista täällä oli päivä, kun sponsorit tulivat katsomaan koulua ja sain tanssia kenraaliharjoituksissa kolmen tytön kanssa yhden mauritiuslaisen biisin. Oli koreografiat ja kaikki ja aivan huippua!

Jessus, kun tulee tätä tekstiä taas paljon. Eikä tuossakaan ollut kovin seikkaperäistä yhteenvetoa.. Tuntuu hieman negatiivispainotteiselta kirjoitukselta, hehheh. Oli täällä hienojakin hetkiä, nähtiin, kuultiin ja koettiin vaikka mitä! Hienoista hetkistä on tulossa melkoisen hieno videonpätkä youtubeen ;) Uteliaimmat voivat tulla kyselemään sitten naamatusten vielä yksityiskohtia. Kuviahan tuosta harjoittelusta ei ole tänne viitsinyt paljoa laitella, sillä Suomessa salassapitovelvollisuus sitoo meitä myös täällä. Lapsia tulee kuitenkin tosi ikävä!

No mutta. Mä oon kohta kotona siellä ihanassa kotimaassa. En tajua vieläkään. Valitettavasti tuon 11 tunnin lennon Pariisiin tajuan, ei hemmetti.. Onneksi ollaan sen verran viisastuttu, että ostettiin täältä niskatyynyt, vai mitkä nyt ovatkaan. Ei toivon mukaan niska niin pahasti roiku ja saa vähän untakin kupoliin. Tähän loppuu tämä reissu ja mun osalta ainakin tämän blogin rustaus. Enpä kyllä usko, että vähään aikaan ehdin kirjoittelemaan uuttakaan. Eikä mun elämästä niin mielenkiintoista edes saisi, että sitä jaksaisi joku lueskella ;) Kiitos kaikille lukijoille (lukijoita oli Suomesta, Mauritiukselta, Yhdysvalloista, Espanjasta, Portugalista, Saksasta, Ranskasta, Venäjältä, Australiasta ja jopa Indonesiasta!) ja n. 6000 lueskelukerralle, ei me tätä turhaan pidetty. 

Au revoir Mauritius, maybe one day I’ll come back!

-Tuija

Retki koulun kanssa Chamareliin ja pääsiäisloma Flic en Flacissa

Aamukampa näyttää tällä hetkellä kahdeksaa (?!). Taas pitänee ihmetellä, miten nopeasti aika kuluu. HEI, ihan kohta tullaan takaisin!

Tämä viikko antaisi edellytyksiä kirjoitella mitä luultavimmin ainakin 4 sivua tekstiä, mutta koska minä onnistuin saamaan viikonloppuna flunssan ja Ville ilmeisesti auringonpistoksen, pidetään teksti lyhyenä ja ytimekkäänä. Ainakin yritetään.

Tiistaina ohjelmassa oli toisen harkkakoulun CEPEHin kanssa retki saaren eteläosaan, Chamareliin. Mukana oli meidän lisäksi koulun opettajat, toimintaterapeutti, siivoojat sekä osa lapsista ja heidän vanhemmistaan. Matkaa taitettiin bussilla, joka ei meidän onneksemme pysähtynyt joka pysäkillä. Bussikuski sen sijaan sanoi meille tauolla, että suomen kieli kuulostaa hänen korvaansa hyvältä :D Aluksi luuli kyllä, että puhumme puolaa.. Eipä joka tapauksessa ymmärtänyt sanaakaan.

Chamarelissa ohjelmassa oli Curious Corner. Tästä paikasta minulle tulee ainakin mieleen Linnanmäen Vekkula, joskin osa jutuista oli täällä jopa parempia. Hauskaa oli sekä meillä että lapsilla! Postauksen alla muutama kuva kyseisestä paikasta. Mielenkiintoisia illuusioita, tämä kohde tarjoaa aika erilaista Mauritiusta kuin ne iänikuiset hiekkarannat ja turkoosi vesi (ei siinä, ihan hienoja nekin..). Curious Cornerin jälkeen matka jatkui etelärannikolle, jossa söimme briania (curryriisia, jotain perunan tapasta ja kanaa). Yllättäen en jaksanut syödä annoksestani kuin puolet. Opettajat ovat tottuneet syömään mauritiuslaisittain, minä ruokaympyrän mukaan.. Päivän jälkeen oltiin molemmat aika poikki.

Huone, jossa pystyi ottamaan kuvan "väärinpäin".

Ville senkun kuihtuu kuihtumistaan täällä.. kuvassa myös koulun johtaja.

Myöhemmin sitten tällä viikolla päätettiin ex-tempore (sekä säätiedotuksen perusteella) lähteä Flic en Flaciin. Siispä varattiin hotelli trivagosta ja torstaina mentiin bussilla Port Louisin ja tuliaisostosten kautta länsirannikolle. Flic en Flac on siis kylä saaren toisella puolella, joka on tunnettu hienosta hiekkarannastaan, sukellusmahdollisuuksista sekä suhteellisen halvoista ravintoloistaan.

Port Louis aurinkoisessa säässä.

Le Caudal Waterfront (ei ole kirjoitusasu ehkä ihan oikein), Port Louisin ostari.

Sekä minä että Ville ollaan sitä mieltä, että jos tänne aikoo lomailemaan tulla, niin Flic en Flac on kyllä paras kohde. Ranta on aivan mahtava ja se vaan jatkuu ja jatkuu, ihan sama kumpaan suuntaan katsoo. Hotelleja löytyy joka makuun, meidän hotelli (johon otettiin sitten vielä yksi ekstrayö) maksoi hieman alle 30e/ yö per naama. Kateellisena katseltiin myös niitä ihania villoja ja bungaloweja, jotka maksavat sitten heman enemmän...

Before the rain.

Oi että.

Tätä hiekan määrää.

Parasta Flic en Flacissa oli kuitenkin lähistön lukuisat aktiviteetit; me ei enää tän kahden ja puolen kuukauden jälkeen kamalasti jakseta pelkkää makoilua rannalla. Rahaa paloi urakalla, mutta oli kyllä myös kaiken sen arvoista.

Jonkun koti lähellä rantaa.

Perjantaiaamuna heräsimme liian aikaisin ja suuntasimme rannalle, jossa meitä ja muutamaa kiinalaisturistia odotti pikavene katsomaan delfiinejä Tamarinin lahdelle (hieman Flic en Flacista etelään). Olivat muuten hienoja otuksia luonnossa. Eettisesti emme sitten tiedä kuinka hyvä niille oli se fakta, että muutamaa delfiiniparvea kiersi ainakin 20 venekuntaa. Hauskaa oli kuitenkin yrittää nähdä niitä läheltä, kun mahdollisuus oli myös pulahtaa mereen snorkkeli ja räpylät jalassa. Ville saikin monta hyvää videota, valitettavasti emme niitä voi näyttää koska netti <3 (Stay tuned, heti ku Suomeen päästään läntätään 30 minuutin videokollaasi meidän reissusta).

Moottoriveneet aamunkoitteessa.

Siellä ne pomppii. Tosiaan, ne videot on parempia..

Delfiinien jälkeen lähdettiin sitten melko nopsaan Caselan seikkailu- ja lintupuistoon (linkki kotisivuille tässä. Itse puisto oli hieman pliisu, lintuja oli kyllä monenlaista ja nähtiinpä myös tavallisia suomalaisia kotieläimiäkin (=sikoja). Kuumalla päivällä myös isot kissat eivät jaksaneet paljoakaan liikuskella. Korkeasaari on melkeimpä parempi mesta kattella näitä eläimiä.

Gepsu paistattelee päivää.

Caselan paras juttu oli sitten Zipline eli köysirata, jossa roikutaan rotkojen yli valjaissa. Minä hieman korkean paikan kammoisena en kamalasti ensin tälle lämmennyt (jälleen, odottakaa meidän videokollaasia), mutta melkoiset adrenaliinipiikit tästä sai! Ensin vedettiin 5 lyhyempää köysiviritelmää "lämmittelyksi" ja sitten loppuhuipennuksena oli 400 metrin zipline, jonka huippunopeus oli kuulemma suurinpiirtein 60 km/h (riippuen tietenkin massasta). Vaatteet olivat tämän touhun jälkeen ketjuöljyssä ja muutenkin likaisena, jonka johdosta heitän turkoosin viiden euron H & M:n tuubitopin roskiin.. Perjantai oli meillä erityisen pitkä, ja uni tuli sitten kyllä nopeasti jo puoli kymmenen aikaan. 

Oh my.. 

Lauantaiksi oltiin sitten varattu sukelluskokeilu Sea-urchin diving schoolista. Lauantaiaamu ei näyttänyt kovinkaan hyvältä, sillä flunssan oireet tekivät tuloaan. Suostumuslomaketta täyteltäessä sitten kerroin vielä tästä epämääräisestä astmadiagnoosista, jolloin ohjaajamme ei meinannut päästää minua lainkaan sukeltamaan. Omistajan kanssa neuvoteltuamme sain kuitenkin luvan mennä tämän kerran, seuraavalle kerralle pitää selvittää hieman tätä astmaa. Astman kanssa ei siis saisi sukeltaa lainkaan, sillä astmakohtauksen sattuessa ohjaaja ei voi tehdä mitään. Lisäksi haasteita aiheuttaa happipullon kuiva ilma, joka ei myöskään ole hyvästä. Minulla ei kuitenkaan tämän kanssa ole ongelmia ollut, ei kohtauksia eikä juuri mitään ahdistusta, kun muistaa glukokortikoideja vetää...

Niin mielenkiintoista kuin sairaskertomukseni jakaminen täällä blogissa olisinkin, niin jatketaan sukeltamiseen. Elikkäs, ensisukelluskerta alkoi täällä suostumuslomakkeen täytöllä sekä lyhyehköllä briiffauksella miten laitteet toimivat ja mitä pitää sukeltamisesta lyhyesti tietää. Tämän jälkeen vaihdettiin märkäpuvut, otettiin maskit ja räpylät ja käveltiin rannalle kokeilemaan laitteistoa, maskin tyhjennystä vedestä sekä happilaitteen suuosan tyhjennystä vedestä. Harjoiteltiin myös perusmerkit, jotka pitää osata sukeltamaan lähtiessä. Oltiin ilmeisen nopeita oppimaan, koska pian sitten lähdettiin laguunin ulkopuolelle sukeltamaan Aquarium- nimiseen sukelluskohteeseen. Siitä sitten vaan kamat niskaan (happipullo ja -reppu painavat muuten ihan kivasti..) ja takaperin pää edellä tiputtautuminen veteen veneen laidalta. Pinnalla viimeiset tarkistukset ja sitten ei muuta kun köydestä kiinni, reppu tyhjäksi ilmasta ja hitaasti syvyyksiin paineita tasailemalla. Hankalinta oli ehdottomasti alasmeno ja räpylöihin tottuminen (ei paljoa niillä rintauinnin potkua vedetä, joka on mulle valitettavasti se tyypillisin uintitekniikka) sekä se, ettei niillä käsillä tarvinnut tehdä yhtään mitään. Aivan turhaan aluksi yritettiin Villen kanssa haroa käsillä siellä pinnan alla, mutta mitä pidemmälle mentiin niin sitä paremmin myös osasi siellä liikuskella. 

Mulla ainakin katosi ajantaju eikä vieläkään ole mitään tietoa kauan me siellä oltiin, mutta oli kyllä paljon nähtävää ja hieno kokemus. Pelotti aluksi, miten sitä siellä oikein ollaan, mutta hienoja kuvia ja videoita meidän ohjaaja otti kamerallani. Ymmärrän kyllä ihmisen palon nähdä vedenalaista maailmaa! Itse taidan kuitenkin pitäytyä suurinpiirtein vedenpäällisissä lajeissa ja uimaopetuksessa. Ehdottomasti kuitenkin suosittelen kokeilemaan laitesukellusta, jos osuu tilaisuus kohdalle. Hinnat varmaan vaihtelevat, mutta tämä meidän kokeilu maksoi 2000 rupiaa eli hieman yli 50 euroa. Ei paha!

Meitsi.

Ville ja kivan kokonen simpukka.

Tässäpä tämä siipisimppu (?), piikkien myrkky tappaa.

Ainakin melkein Nemo.

Kuva-arvoitus. Melkoista maastoutumista osaa luonto antaa.

Tänään sitten palailtiin takaisin paratiisista "kotiin" Palmariin. Ei kestänytkään kuin 4 tuntia bussilla neljällä bussivaihdolla :D Otin pihinä opiskelijana hotellilta mukaan vessapaperirullan, jonka olen nyt suurinpiirtein käyttänyt niistämiseen. Huominen päivä menee siis varmaan lepäillessä. Täällä ei juurikaan pääsiäistä vietetä. Tosin vaikka huomenna olisi kuulemma työpäivä, kukaan ei mene töihin. Otapa tästä selvää. Suklaapupun aion kyllä syödä.

Ensi viikon sää näyttää aika huonolta, joten katsotaan meneekö viimeinen viikko lähinnä koulujuttujen merkeissä ja fiilistellessä meidän paria tuhatta kuvaa ja muutamaa sataa videopätkää.. Mutta vielä ainakin kerran tätä rustataan!

-Tuija

Kilpikonnia

Hei taas kaikille. Nyt kun on harkka helpottanut, niin ehtii tehä taas vähän enemmän muutakin. Keskiviikko-iltana saimme Milenalta viestin,että hänen olisiko meillä mielenkiintoa lähteä hänen, Samin ja Milenan sedän kanssa käymään etelässä. No mitäs myö muutakaan, kellot soimaan  viideltä jotta ehditään Port Louisiin.

Aamulla sitten kellot soi, minä heräsin jo vähän ennen kellon soittoa taas... olispa se näin helppoa aina kouluaaamuinakin. Noh, aamupuuron jälkeen ehdittiin hetki kattella merenrannalla vielä auringonnousua ennen kuin hypättiin bussin kyytiin ja kohti pääkaupunkia. Totuttuun tapaan yhdellä vaihdolla mennään tuossa Flacqissa. Kuuden jälkeen kun bussi lähti meidän pysäkiltä, niin vaille yhdeksän oltiin Port Louisissa. Reilu kaksi ja puoli tuntia bussissa istumista alkoi taas kerrakseen riittämään, varsinkin kun viimeiset 5 kilometriä mentiin aamuruuhkassa bussin edetessä viisi metriä kerrallaan puolen minuutin välein. Kyllä siinä taas minulta ainakin kärsivällisyyttä kysyttiin, kun Suomessa on tottunut, että ainakaan meillä Jojensuussa ei ruuhkia juuri ole. Ainakaan tämänmoisia.

No kyllähän se bussi lopulta oli perillä. Ostettiin parit kanasämpylät asemalta odotellessamme Milenaa ja kumppaneita. Aikaa kun oli, niin päätin pistäytyä pääkaupungin postitoimistossa, siellä kun minulle oli postipaketti saapunut. Tähän väliin pieni avautuminen (yllätys yllätys) paikallisesta postin toiminnasta. Jos ei postin toiminta kiinnosta, hyppää kursivoidun osion yli.

Ollaan Tuijan kanssa siis saatu yksi-kaksi pakettia per nenä kotisuomesta. On tullut ruokaa, karkkia, ruisleipää ym. mitä nyt Suomesta voi ulkomailla kaivata. Yleensä kun paketti tänne saapuu, saamme paperilappusen kotiin, jossa ilmoitetaan, että paketin voi hakea. Kun olemme sitten menneet tuohon lähimpään postitoimistoon Central Flacqiin, on jokainen paketti pitänyt vielä erikseen tilata sinne pääkaupungista. Tämä toimitus kestää jotakuinkin viikon ja maksaa 1,5 euroa. No, kaikki paketit ollaan saatu perille kyllä tähän asti, vaikka Suomesta lähettämisen ja kämpille asti tulon välillä on yleensä vierähtänyt kuukauden päivät. Vaikkain minun  lähetyksestäni oli kaikki karkki- ja purkkapaketit avattu ja karkit oli levällään kirjeen pohjalla, ja varmaan muutamia maisteltukkin...

No kuukausi takaperin pyysin sitten vielä vanhempiani lähettämään minulle yhden lääkeainepakkauksen tänne, kun jotenkin en näihin paikallisiin apteekkeihin luota ihan niin hirveesti. Äitihän teki työtä käskettyä, ja kertoi lisänneesä pakettiin vielä purkkaa ja salmiakki, nam nam. 

Pari viikkoa sitten saapui lappu, että nyt olisi paketti haettavissa. Ilossa suin marssin yhtenä aamuna sitten Flacqin postitoimistoon pakettia hakemaan. Sieltä tarjottiin "eioota". Kysyin, että voisitteko sitten taas tilata sen tänne. "Ei voi". Aha. "Ettekö, vaikka maksan taas normaalisti?" "Ei". Aha. Paketin saa vaan pääkaupungista. Noh, eihän sinne ookkaan kun kolmen tunnin matka.
Vitutusmittari näytti taas ylinopeutta kun läksin marssimaan postitoimistolta poispäin.  Noh, se siitä. Olkoonsa mokoma paketti.

Tänään kuitenkin, kun sattuman kaupalla sinne Port Lousiin mentiin, otin lapun mukaan, jotta voin noutaa lopulta sen pakettini. Marssin postitoimistoon tiskille revenneen lappuni kanssa. Oikeastaan se näytti siltä, kuin koira olisi kuletellut sitä suussaan, sillä reikiä oli siellä täällä ja tekstitkin oli osittain hävinneet. Ja minä en sitä saanut aikaan, vaan ihan paikalliset posteljoonit taas tehneet ihmeitään.

Tiskillä sanottiinkin suoraan, että he käyvät uuden lapun, kun tämä on niin huonossa kunnossa. 
Odottelin siinä kymmenisen minuuttia tiskillä, kun mies saapuu uuden lapun kanssa ja täytellään tietoni siihen. Sitten hän pyytää minua istuutumaan alas penkeille. 
Taas meni kymmenisen minuuttia, kunnes minut kutsutaan toiselle tiskille. Tiskin takana istui kolmipainen miespuolinen Jury.
"Englantia vai ranskaa?"
"Englantia"
"Mitä tässä paketissa on?" kysyy yksi miehistä osoittaen pakettiani.
"Lääkeainetta ja pussi tai kaksi karkkia"
Mies kirjaa ylös ja antaa toiselle miehelle luvan avata pussin.
Tämä tarttuukin mattoveitseen ja vetää paketin auki. Sieltä ilmestyy juuri tämä lääkeainepurkki, salmiakkipussi ja purukumia. Kaikki kolme miestä tutkivat paketin sisältöjä.

"Mitä tämä on?" vanhin miehistä osoittaa salmiakkipussiani.
En muistanut mitä salmiakki on englanniksi, joten sanoin siinä olevan vaan suomalaista karkkia.
Katselee vähän aikaa tuoteselostusta ja kirjoittaa pakettien nimet ylös lappuunsa.

"Meille tulee tänään virallinen tarkastaja tänne kello 12. Jos haluat, voit tulla hakemaan ne iltapäivällä" mies sanoo. No, oltiin menossa etelään, joten en minä niitä hakemaan päässyt. Sovittiin sitten, että lähettävät paketit minulle postissa huomenna, ja niiden pitäisi saapua ensi viikolla minua lähinnä olevaan postitoimistoon. Tai ensin tietty saapuu lappu kotiin.
Kiittelin kovasti ja täytin yhden lappusen vielä ja lähdettiin sitten jatkamaan matkaa. 
Mutta voihan kerpele että kiehutti taas. Yhden hiton paketin takia ihan helekutinmoinen ruljanssi. Ja asiakaspalvelusta muutenkin, liian monta kertaa siitä on tullut mieleen se, kun Uuno Turhapuro oli rautakauppiaana. Tässä vielä muistinvirkistystä Uunosta. 

Grand Bassinista. Kraaterijärvi. Rannat täynnä kaloja.

Postiruljanssin jälkeen hypättiin Milenan kyytiin ja kohti etelää. Tarkoituksena oli siis kierrellä vähän eteläisessä osassa Mauritiusta olevia nähtävyyksiä. Ehkä tunnin ajelun jälkeen pysähdyimme Hindujen pyhiinvaelluspaikkaan Grand Bassiniin. Tänne ne siis vaeltaa aina helmikuussa. Paikkaa "vartioi" iso patsas tien vieressä. Sen juurella oli pyhää vettä, jolla voi pestä vaikka naamansa. Suomessa varmaan olis varmaankin joku juoppo lirautellut siihen jo omaa pyhää vettänsäkin, miten lie täällä. No tästä patsaalta vähän matkaa alarinteeesen avautu sitten oikealle kraaterijärvi, jonka juurella oli joitakin rakennuksia, temppeleitä ja hindujen patsaita. Pyhä paikka siis. Myö lähinnä toivottiin, että oltas nähty siellä yleensä viihtyviä apinoita, mutta jonnekin olivat karanneet. Piti tyytyy lammen rannalla uiviin kaloihin, joita oli tuhansia ja tuhansia. Isoja ja pieniä, mustia ja oransseja.

Patsas. Lord joku. KVG.

Vasemmalla olis ollu "vesiputoukset", mutta tää oli paljon hienompi näky.

No pitkään ei jaksettu kalojakaan kattella vaan lähtettiin eteenpäin. Seuraavana auto pysähtyi Alexandran vesiputouksille (ihan 100 varma en ole). Mie ainakin odotin vähän isompia, melkosia vanhan miehen kusisuihkuja olivat kyllä. Muuten paikalta oli tosi hulppeat näköalat merelle asti, joten laitetaan ennemmin kuva niistä kuin näistä "vesiputouksista". Alun perin oli suunnitelmissa mennä kattomaan isompaakin vesiputousta, mutta ajankäytöllisistä syistä jäi pois se lysti.

Näköalapaikalta. 

Täältä vähän matkan päässä auto pysähtyi jälleen. Pienen polun päässä oli hulppeat näköalat syvälle kanjoniin. En muista mikä tää paikka nimeltään oli, mutta näköalat oli taas kerran tosi upeat. Polun varrella muutama kauppias yritti myydä "good price for you" -matkamuistojaan. Ei nyt kelvannut.

Serpentiinitietä laskeutuessa maisemia

Nälkähän sinä kierrellessä tulee, joten suunnattiin johonkin Milenan sedän tietämään paikallista ruokaa tarjoavaan raflaan. Kuten kanjonikuvista voi päätellä, oltiin korkeella, joten alaslaskeutuminen tapahtui tällaista mutkittelevaa serpentiinitietä. Pyörällä olis yhdellä polkasulla päässyt monenmonta kilometria alamäkeen kerralla. Ravintola löytyi. Ruuaksi riisiä, kanaa, kalaa ja viittä eri sorttia joitain paikallisia antimia. Pinaattia, banaanimössöä, jotain pähkinäröppöä, mustekala + hedelmäsekoitusta ja jotain vähän perunalta maistuvaa vihannesta. Tää viimeinen pitää kuulemma keittää niin voimakkaassa suolassa jotta kitkeryys häviää, että ei miulle ainakaan maistunut kuin yksi näytekappale.

La Vanille, sademetsän (?) keskellä

Mahat täynnä suunnattiin La Vanilleen eli paikalliseen eläinpuistoon. Pikkusen yli 10 euroa maksoi sisään hengeltä. Heti porttien jälkeen näkyi alligaattoreita ja lepakoita, sitten jättiläiskilpikonnia ja peuroja. Yleisvaikutelmaltaan paikka oli siisti. Ikään kuin sademetsän keskelle se oli rakennettu, käytävät olivat kivilaatoitettuja, kapeita ja mutkittelevia. Jättiläiskilpikonnilla näytti mielestäni olevan ehkä eniten tilaa ja parhaat olot (tai mistäs minä tiiän  mitä ne ite on mieltä). Muilla eläimillä oli kovin pienet häkit, ja elinympäristö muutenkin mahdollisimman kaukana viihtyisästä. Täällä ei eläimet oikein suojaan ihmiskatseilta päässeet niin kuin vaikka korkeasaaressa. Mukava kuitenkin oli elukoita katella. Sademetsän keskellä kun oltiin niin itikat söivät tarmokkaasti kintut kutiaviksi.

Jättiläiskilpikonna, 100 vuotta. Tuon sai nousemaan seisomaan kun kaulan juuresta kutitti kädellä. Saattavat purra kuulemma, mutta tää kaveri oli ainakin kovin leppoisa.

Perus elukoiden lisäksi siellä oli mm. museo ja hyönteisnäyttely. Näyttelyyn oli siis ilmeisesti vaan yksi ja ainoa henkilö kerännyt näitä hyönteis ym. näytteitä, Eri lajeja oli näytillä kymmeniä tuhansia. Tiloissa haisi jännälle, kun piti olla vissiin jotain ainetta ilmassa että hyönteiset ei mätäne sinne. On pitänyt olla intohimoinen kaveri, kun noin paljon vaivaa jaksanut nähdä ötököitten tähden.

Nää kaikki sänkyyn yöllä yhtä aikaa kiitos

Kun eläinpuisto oltiin kierretty, ajettiin Curepipeen (paikalliset lausuu jotenkin qurbiib :D) josta bussilla kotiin. 13 tuntia tien päälle vei kyllä veronsa, ja oltiin molemmat melko poikki kotona. Kiva päivä oli, kannatti lähteä.

Vielä 17 päivää aikaa kokea ja nähdä Mauritiusta! Katotaan mihin reissu vielä meidät vie.
-Ville

Le Pouce

Tänään oli sitten se peukutuspäivä. Käytiin kiipeemässä Le Pouce -vuorelle (suom. peukalo). Aamu alkoi taas kukonpierasun aikaan kuudelta. Minulle ei herääminen taaskaan teettänyt vaikeuksia, on tuo rytmi ollut viime aikoina 10 nukkumaan ja 6 ylös muutenkin. Aamupalat naamariin ja tietenkin kun ympäristöystävällisiä ollaan, niin bussillahan se matka taas käy mukavasti...

Tämä Le Pouce sijaitsee luoteisosassa saarta. Matkaan per sivu meni sellainen 1,5 tuntia. Läheiseltä bussiasemalta otettiin vielä taksi, joka ajoi meidät muutaman sadan metrin päähän pisteestä, josta kiipeäminen sitten alkoi. Oltiin luettu netistä, että vuorelle voi saada myös oppaan, ja tätä meidän harkkaohjaajakin suositteli. Luotettiin kuitenkin siihen, että Suomalainen ei eksy ja lähettiin ihan kaksistaan. Onnen kauppaa oli kuitenkin, kun vuoren juurella juuri samaan aikaan sattui olemaan kaksi belgialaista kaverusta, joilla oli sama päämäärä. Hypättiin sitten heidän kelkkaansa.

Taksi jätti tähän. Tuolla korkeimmalla huipulla siis oltiin.

Reitti oli luokiteltu "helpoksi", mutta kyllä meitä ainakin puuskutti ihan kunnolla. Ensimmäiset muutamet satametriä mentiin vielä sellaista reittiä, jossa ehkä maastoauto pääsisi, mutta sen jälkeen alkoi semmonen vedensyövyttämä kinttupolku irtolohkareineen ja kivineen että auto olis jäänyt siihen. Matkalla oli välillä puitten katvetta, välillä avonaisempaa, välillä semmosta vattupuskaa ja sitten loppukiipeäminen piti mennä ihan nelivedolla käsiä apuna käyttäen. Jos olis korkeanpaikankammo niin olis jäänyt varmaan viimeiset sata-kakssataa metriä kapuumatta.

Ei vielä huipulla, mutta mukavan näköstä tässäkin. Vasemmalla näkyy Rose Hill

Mutta päästiin siis ihan huipulle. Huippu ei ollut Suomalaisten tunturien kaltainen, vaan ehkä 10x10 metrin kokoinen alue. Reunalta jos olis lipsahtanu ni henki ois männy. Siellä sitten otettiin kuvia niin paljon että mahto Belgialaiset kaverukset pitää ihan hulluina. Lähtivätkin litomaan pois ennen meitä. Ehkä kolmisen varttia siellä maisemia katteltiin ja eväitä syötiin ennen kuin lähettiin alas, kun muutama muukin kiipeilijä tuli huipulle meijän perässä. Olis käyny kovin ahtaaks oltavat siellä muuten. Paluumatkalla nähtiin vielä muutama serkkupoika puun oksilla. Rentoa elämää niilläkin, hyvät maisemat istua puussa ja munia rapsutella. Harmi, kun vähän ujoja olivat, niin ei kunnon kuvaa saanut.

Huipulta. Alhaalla pääkaupunki Port Louis.

Panoraamakuvaa huipulta.

Siitä kun lipsahtaa

Katsotaanko me apinaa vai apina meitä?

Kotona taas odotti näitä Mauritiuksen yllätyksiä kun paidan sai pois päältä. Oli TAAS bussista jäänyt molempien paitojen selkämyksiin paskaisia rantuja pitkin poikin. Liekkö jo kolmas vai neljäs paita mulla mikä menee pilalle. Eikä ne lähe perus pesussakaan. Pitää varmaan tästä lähtien olla bussissa Aatamin asussa, jotta moisilta ongelmilta vältytään.
-Ville

Tilannekatsaus ja suunnitelmia

Bonjourna.

Edellisestä tekstistä onkin tainnut jo vierähtää parisen viikkoa. Eipä olla toisaalta mitään ihmeellistä tehtykään. Sää on tässä pariin otteeseen pilannut meidän suunnitelmia tekemisen osalta, mutta nyt voidaan vähän höllätä tuon harkan suhteen niin ehtii tekemään viikollakin jotain.

Eilen bussia odotellessa tuli meidän vanha tuttu ei-enää-niin-random- äijä autollaan kyselemään tarvitaanko kyytiä ja kun lupasi sadalla rupialla meidät heittää salille niin siinäpä mentiin sitten salille Flacqiin. Matkalla hän tietysti perinteiseen mauritiuslaiseen tapaan kyseli miten meidän "loma" on mennyt ja halutaanko tehdä jotain. Sovittiin siinä sitten, että tänään mennään kokeilemaan jonkun hotellin kajakkia, jota ei kuulemma muuten saisi, mutta hänen yhteyksillään saa. Varmaan kyllä ihan tottakin, sillä hotellit ovat usein all-inclusive ja ei-asiakkaat eivät saa käyttää hotellin palveluita. Siltipähän vähän mietittiin, kuinka paljon tämä herra vetää välistä itselleen.. Turistien nyhtäminen on täällä kyllä helppoa. Tänään kun tämä herra sitten tuli meitä hakemaan kajakille, meidän normi bussipysäkillä oli 6 saksalaista. Odottelivat kaikessa rauhassa bussia nii tämä meidän herra kutsuu ystävänsä hakemaan heidät Flacqin torille. "Only 800 rupees! A special price for you". Jep, sepä vaan, että bussi maksaa sen 30 rupiaa naama nii on kyllä todellaki a special price for tourists.

Itse kajakki oli aika pettymys, sillä se ei nyt ollut meidän mielestä oikeaa kajakkia nähnytkään. Onneksi hotellin vesiaktiviteettivastaava antoi meidän samalla hinnalla kokeilla myös suppausta. Niille ketkä eivät ole kuulleet, niin suppaus tulee lyhenteestä SUP, englanniksi siis stand-up paddle. Veteen siis mennään suppilaudan päällä ja yhden melan kanssa, jota sitten melotaan seisten. Huomattiin myös, että kovassa tuulessa polvillaan melominen oli kova juttu. Meistä kumpikaan ei ollut tätä kokeillut, joten ihme oli, että minä en kaatunut kertaakaan ja Villekin vain kerran. Hauskaa oli silti! Äiti kun luet tän nii voitais harkita meidän mökille tätä, sujuis siellä aika paljon helpommin.

Eilen kävästiin myös Flacqiin perjantaina avatussa Super U:ssa, joka vastaa Suomen Prismoja ja Cittareita. Huvittavaa tässä oli, että vaikka kauppa on avattu niin puolet siitä on edelleen rakenteilla. Kuulemma yrityksen pitää maksaa sakko, jos kauppaa ei avata tiettyyn määräaikaan mennessä. Heheh, jotenkin meitä ei yllättänyt, että täällä jokin ei valmistu ihan ajallaan. Anyway, porukkaa oli ku merenrannassa tällä hetkellä levää eli paljon. Saatiinpahan ainaki Colgaten hammastahnaa 1,5 eurolla.

Kolmisen viikkoa on tätä harkkavaihtoa jäljellä :o Sitten onkin vähän sopeutumista Suomeen. MUTTA sitä ennen aiotaan vielä ainakin:

- käydä salilla (tätä ei kukaan arvannut)

- vallottamassa Le Pouce- vuori

- käydä katsomassa länsirannikkoa..

- ..ja samalla mennä Casela- nimiseen aktiviteettipuistoon

- käydä katamaraaniristeilyllä

- kokeilla sukeltamista

- mennä lasten, opettajien ja lasten vanhempien kanssa saaren eteläosaan Chamareliin

- ostella muutamat tuliaiset

- ottaa arskaa ettei tää rusketus ny iha heti lähtis ku sinne palaillaan

- olla ja naatiskella ku kerra on tänne asti tultu

Ja varmaan vielä jotain muutakin mitä ei nyt tässä keksitä.

Noista reissuista kerrotaan sitten enemmän myöhemmin. Seuraava teksti voi hyvinkin myös olla aiheesta "Mitä teen ensimmäisenä, kun pääsen takaisin Suomeen", sen verran ollaan haaveiltu tietyistä asioista mitä ei täältä saa :D

-Tuija

Loppuun vielä muutamat kuvat mitä ollaan keretty napsimaan:

Supp-supp.

Vielä pystyssä..

Kajakointia.

Ja oikealla näette valmiin Super U:n..

..ja kun käännette päätä vasemmalle, niin pientä pintaremonttia vaille valmis.

Arto Paasilinna on kyl melkone julkkis ku sen kirjoja myydään täälläkin.

Kauas pilvet karkaavat..

Yhden bussimatkan varrelta napsastu kuva. Varkaita tuskin tulee tän muurin yli..

Ja näinhän mäki sitä pyssyhiihtoo ku tarpeeks kauan etsi!

Sitä levää...

Auringonnousu Villen kuvaamana yks aamu, vielä aiotaan mennä katsomaan se siten, että nähdään se kokonaisuudessaan.

Tulva siellä, tulva täällä, joka säällä

Ja tuon erittäin huonon riimittelyn jälkeen itse viikon kuulumisiin.

Tällä hetkellä päälimmäinen ajatus on näissä rankkasateissa. Täällä on siis ympäri saarta sadellu ihan kunnolla lauantaista asti. Mauritius meteorological services kertoo meille, että viikonloppuna keskiosassa maata sato 30 senttiä vettä yhdessä päivässä.. huh. Joten yllätys yllätys, koko maa tulvii ja sen takia koulut on suljettu. Eli meillä ei ollu harjoittelua tänään, eikä oo huomennakaan. Ehtiipähän tekemään koulujuttuja (jaa mitä?), käymään salilla ja venailee bussia.

Tää sade on oikeestaan oikein mukavaa vaihtelua, ei oo niin tuskasen kuuma. Salilla jakso heti paljon paremmin. Jumppatrikoiden kanssa sai toki edelleen tapella, mutta vain kun oli menossa suihkuun. Salin työntekijä Jonathan (jep, tää sama kuka lainas mulle housuja) on meidän kans nykyää aika hyvä salikaveri. Meidän nimien kanssa on vähän ongelmia tosin.. meitsi on hänelle Christine enkä Tuija, ku ei hän vaa osaa sitä sanoo. Nooh, onneks on sentään toinen nimi kansainvälinen. Salin jälkeen  tänää käytiin ihanilla kahvipirtelöillä, joita saa vähä alta kahdella eurolla salin alakerrasta. 4 eurolla saa ihania jätskiannoksia, josta tulee kyllä satavarmasti kuva tänne.

Muttajooo niin viime viikosta. Melko arkista on tästäkin jo tullut, viikot oot koululla harjoittelussa, käyt kaupassa, salilla, lähdet ja tuut takas bussilla. Tällä viikolla pelailtiin keva- lasten kanssa bocciaa, joka oli tosi mukavaa. Lapsetkin innostuivat. Perjantaina ohjaajamme kokeili yhdistää pelailua "normaalien" lasten ja meidän koulun lasten kanssa. Menimme Central Flacqin yhdelle esikoululle, jossa lapset pelailivat opettajien ja meidän valvonnassa bocciaa ja keilausta lasten keiloilla. Jututin opettajia ja he kertoivat, että esikoulu on täällä pakollinen 3-5- vuotiaille, josta sitten mennään alakouluun. Jännä, että noin aikaisin alkaa, mutta ehkä tämä korvaa osittain meidän Suomen kerhoja (eräälle luokkalaisellemmetiedoksi jos luet tätä niin ei sitä kerhoa). Luokat olivat hienot ja yllättävän paljon lapset joutuivat jo tässä vaiheessa opiskelemaan. Taas jälleen kerran ihania lapsosia, tervehtivät ja kiittivät minua ja Villeä madamena ja monsieuriksi :D

Jalkapallossa on maajoukkuetauko, mutta iloksemme voimme kertoa, että ohjaajamme fyssaroima futisjoukkue voitti ensimmäistä kertaa tällä kaudella viime keskiviikkona.

Viikonloppuna piti tosiaan olla kivaa tekemistä, mutta lauantaina alkanut monsuuni vähän sitten muutti suunnitelmia. Perinteisiin suomalaiseen tapaan mentiin lauantaina Pereybereen Milenan ja Samin luokse, kävästii kaupassa ja nautimme sivistyneesti alkoholia. Käytiin myös Julie's clubilla parilla, joka oli melkonen elämys, sillä sinne sai sekä mennessä että tulessa kahlata välillä pohkeita myöten vedessä. Sunnuntaina nautimme erityisen upeasta palvelusta eräässä raflassa, jonka ruoka oli kyllä hyvää. Harmi vaan, että sitä sai odotella tunnin verran. Tarjoilijakin oli selkeesti niellyt jotain sopimatonta.

Sataa tai paistaa, niin aika kuluu nopeesti. 5 viikkoo enää jäljellä. Hassua, vastahan tänne tuli. Toivottavasti kelit suosii, loppuajan aiotaan ottaa harkkatuntien täyttymisen vuoks vähän löysemmin ja nautiskella auringosta. Kerrankin mulle ollaan kateellisia rusketuksesta.

-Tuija

Kahvipirtelö aiii että nams.

Bussiselfie. 

Kanawrap huonopalvelu- ravintolassa.

Tulva..

Tie.

Bocciaa alottelemassa.

Joku kiva kukkanen Milenan isän talon pihasta.

Ja lisää tulvimista.. pientä vesivahinkoo vaan :D